Ilmestynyt 2004. Otava.. (s. 239)

Helsingin keskustassa väistellään Kampin rakennustyömaata ja ihmetellään Eduskunnan lisärakennusta tai myrskyn kaatamaa pillupuuta Lasipalatsin kulmalla.

Yksinäinen ja lapsen hoitamisen uuvuttama Noora asuu vauvansa kanssa Fredrikinkadun varrella. Kun samassa talossa asuva Eila astuu hänen elämäänsä, kaikki muuttuu. Paras ystävätär Jonnakin voi vain seurata mustasukkaisena vierestä, miten Noora on pian täysin vanhemman naisen talutushihnassa.

Eila tuntee kotikatunsa ja tietää ihmisten tulemiset ja menemiset. Hän tarkkailee ihmisiä kantabaarinsa nurkkapöydästä ja seuraa ikkunaverhojensa takaa erityisen tiiviisti vastapäistä sisustusliikettä ja sen omistajapariskuntaa. Eilan silmät ovat kaikkialla, mutta jos joku kysyisi hänestä, kukaan tuskin muistaisi häntä nähneensäkään. Ja sitten eräänä päivänä muuan henkilö katoaa... (takakansi)

Moni oli suositellut Pakkasen kirjoja ja niinpä päätin sitten vihdoin ja viimein lukea yhden hänen teoksistaan. Enkä voinut olla pitämättä hänen tyylistään kertoa ihmisistä, tapahtumista ja erittäin realistisesta ympäristöstä. Kirjailija onkin saanut vuonna 2002 kultaisen Helsinki-mitalin tarkoista ja osuvista kuvauksista Helsingistä.

Yleensä henkilöiden melankolisuus tuppaa ärsyttämään, mutta nyt luin ahmien kirjaa. Tähän voi osaltaan vaikuttaa myös oma tämän hetkinen melankolinen olotila, joka yleensä iskee näin syksyn tullen, vaikka pidänkin tästä vuodenajasta hyvin paljon. Pidin henkilöistä myös niiden omaperäisyyden vuoksi, koska jokainen oli erilainen ja jokainen toi oman osansa kirjan tapahtumiin. Pakkasen kirjoitustyyli muistutti jonkin verran Tuula-Liina Variksen tapaa kirjoittaa, mikä oli myös yksi syistä, mikä kirjassa viehätti.

Petyin hieman kirjaan loppuun ja olisin halunnut, että se olisi jatkunut muutaman sivun verran. Siitä huolimatta aion tulevaisuudessa tutustua myös muuhun Pakkasen tuotantoon ja suosittelen tätä kirjaa. Takaan että et voi jättää sitä kesken.