Ilmestynyt 2005. Gummerus. (s. 222)

"Joka syksy laaditaan opettajainkokouksen valtavan yhteishengen nostattamana uusia sääntöjä. Joskus innostutaan todella, ja silloin päätetään lopettaa peruskoulun käyttökelpoisin sana iankaikkisesti. Mutta vittu on ikuinen."

Nämä peruskoulun kasvot Pisa-tutkimus jätti kuvailematta. Aino Kontulan mustalla huumorilla maustettu opettajan päiväkirja kuvaa nykyperuskoulua yhden vuoden ajalta.

Se kuvaa murrosikäisiä oppilaita, usein kaoottisia oppitunteja ja egonsa kanssa kamppailevia opettajia armottoman rehellisesti.

Opettajan päiväkirja on aiheellinen päivitys koulumaailmasta niin 600 000 peruskoululaisen vanhemmille kuin muillekin suomalaisille.

Aino Kontula on raisiolainen peruskoulunopettaja, joka opettaa biologiaa ja maantietoa.

"Näin suuressa koulussa te opetatte myös tulevia murhaajia, raiskaajia, rattijuoppoja, kavaltajia, huumeiden käyttäjiä, varkaita ja itsemurhaajia. Pitäkää tämä mielessänne aina kun alatte hempeillä."

-rehtori Suominen (takakansi)

Opettajan ammatti on luultavasti epäkiitollisin ammatti - ja raskain. Opettajan oletetaan pystyvän hymyilemään päivästä päivään, vaikka hänen pitääkin sukkuloida oppilaiden, heidän vanhempiensa sekä muiden opettajien välillä. Olla heille kasvattaja, ohjeistaja ja terapeutti. Mitä siitä vaikka kuuleekin ilkeitä haukkumasanoja, jopa suoranaista uhkailua oppilailta. Opettaja on peruspilari, jonka tulee pysyä pystyssä säässä kuin säässä. Mitä siitä, vaikka henkinen jaksaminen on kortilla.

Luettuani Aino Kontulan kirjan, aloin miettimään, kuinka vähän opettajan ammattia arvostetaan nykyään. Kuten takakannen tekstissä mainitaan, tämä kirja on aiheellinen päivitys koulumaailmasta peruskoululaisten vanhemmille, koska omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei kaikki välttämättä ole niin kuin lapset kirkkain silmin väittävät. Koska tyhmyys tiivistyy väkijoukossa, kuoriutui minustakin joskus sietämätön - lue "piru" - yläasteella. Mitä näin jälkikäteen ymmärrän hävetä ja koitan opettaa tulevaisuudessa omille lapsilleni, että opettajaa kunnioitetaan.

Suosittelen tätä kirjaa, vaikka välillä tuntui että asioita tapahtuu liikaa ja välillä ne asiat eivät ole edes lukijalle helppoja. Nostan hattua Aino Kontulalle, kun on jaksanut kirjoittaa tällaisen teoksen.