Alkuperäinen teos Ensaio sobre a Cegueira, ilmestynyt 1995. Suomennettu 1997, suomentanut Erkki Kirjalainen. Tammi. (s. 372)

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset menettävät yhtäkkiä näkönsä, alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Heiltä kielletään kaikki muu apu ruokahuoltoa lukuunottamatta. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi.

Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen. Pariskunnan ympärille muodostuu pieni ystävien piiri, joka yrittää säilyttää ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Vaimo on ainoa joka näkee reservaatin alennustilan. Ennen pitkää hän alkaa toivoa olevansa itsekin sokea, mutta halu auttaa muita pitää hänet vahvana.

Teoksen kerronta vastaa sitä maailmaa, johon sen henkilöt ovat joutuneet. Dialogi ja henkilöiden ajatukset uppoavat monipolvisiin virkkeisiin, kappaleet ovat pitkiä, yksityiskohtien vyörytystä tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Lukija on samassa asemassa kuin ainoa näkevä, todistamassa tapahtumia joihin ei voi vaikuttaa. Pessimistisestä pohjasävystään huolimatta tarina ei lietso toivottomuutta: ystävyys, solidaarisuus ja epäitsekkyys synnyttävä pieniä onnenhetkiä.

Kertomus sokeudesta kutsuu ajattelemaan maailmaa jossa elämme. Se luo uskoa yksittäisen ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa, jossa suurin osa ihmisistä on näkeviä mutta kuitenkin sokeita. (sisäkansi)

Ajattelin lukevani Kertomuksen sokeudesta suhteellisen nopeasti. Aluksi se vaikutti nimittäin pelkältä tieteiskertomukselta, joka muistuttaa hyvin paljon katastrofi yms. kirjallisuutta, mutta mitä enemmän luin tätä kirjaa, sitä enemmän muutin mieltäni. Saramago ei päästä lukijaansa helpolla sillä lauseet saattavat olla lukuisine yksityiskohtineen jopa sivun mittaisia ja vuorosanat oli eritelty pilkuin ja isoin kirjaimin. Menin aluksi sekaisin siitä, kuka sanoi mitäkin ja kuka on kukin, mutta loppujen lopuksi omaksuin nopeasti kirjailijan tyylin kirjoittaa ja huomasin että pystyin seuraamaan tarinaa yllättävän helposti. Mielestäni kirjailijan tyyli kirjoittaa ja sanojen runsas käyttö oli ihastuttavan rönsyilevää ja nautin lukemastani hyvin paljon.

Kertomus sokeudesta herätti paljon ajatuksia. Kirjan sanoma on se, että me ihmiset olemme henkisesti sokeita toisten avun tarpeelle ja totta, on niin helppoa sulkea silmänsä kurjuudelta, joka vallitsee ympärillämme. Kulkea vain ohitse ja ajatella omaa napaansa. "Miksi minäkään auttaisin, kun tuo toinenkaan ei auta?". Itse päätin tästä päivästä lähtien auttaa sitä, joka tarvitsee apua. Onhan minusta itsestänikin mukavaa, kun saan apua jolta kulta ystävälliseltä sielulta.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Vaikka se onkin paikoitellen hyvin ahdistava ja pelottava, sillä on kuitenkin suuri sanoma.