Ilmestynyt 1989. Kirjapaja. (s. 123)

"Niin kauan kuin mietit miten suhtaudut minuun on esirippu välillämme. Unohda koko juttu! Näetkö, näyttämö laajenee: me näyttelemme tämän hetken parhaiten."

Näillä sanoilla Eeva-Liisa Laitinen, hum. kand. ja kirjallisuuskriitikko, kutsuu lukijaa värikkäälle matkalle kanssaan. Muistot lapsuudesta, invalidisäätiön koulusta, opiskelijaelämästä vammaisena ja autettavana ovat satuttavia, mutta niissä on myös yllättävää ilkikurisuutta, surkeiden ennakkoasenteidemme rienausta.

Pyörätuoli ja vaikeat pakkoliikkeet eivät ole esteitä elämännälkäiselle Eeva-Liisalle. Vaikka hänen elämässään on tuskaa ja taistelua, siinä on myös silkkaa iloa olemassaolosta. (takakansi)

Tämä kirja tarttui vahingossa kirjastosta mukaani, mutta ajankohta sen löytymiselle oli enemmän kuin sopiva. Olen pyöritellyt kauan mielessäni kohta 8-vuotiaan tyttäreni ajatuksia vammaisuudestaan ja siitä, miten kokee itsensä erityisesti kun on pyörätuolilla liikkuva. Olemme kyllä puhuneet paljon siitä, miltä hänestä tuntuu, mutta koen etten pääse täysin sisälle hänen sielunmaailmaansa, koska en ole itse koskaan käyttänyt pyörätuolia. Vaikka Eeva-Liisa on aikuinen nainen, hänellä ja tyttärelläni on samanlaisia mietteitä itsestään. Olen iloinen, että luin tämän kirjan ja tunsin jopa osan runoista kolahtavan minuun. Eeva-Liisa Laitinen tarjoaa hyvin mielenkiintoisia ajatuksia.

Minulla oli kevyt ja hauska olo keväästä ja vapaudesta, jonka antoi uusi sähköpyörätuoli. (s. 23)

Minun ei tarvinnut pyytää tulta tupakkaan saadakseni kontaktin ihmiseen. Pyysin häntä avaamaan hissin oven, kippaamaan korkean kynnyksen yli tai kantamaan ruoan pöytään, jos hänellä ei ollut hirveää kiirettä. Avun pyytäminen keljutti joskus ja lohdutin itseäni: Juutas, täällä juoksee joka päivä satoja ihmisiä, on kumma jos ei joku avaa ovea! Joku avasi ja hymyili, kysyi, pärjäsinkö eteenpäin. (s. 59)