Ilmestynyt 2010. Otava. (s. 383)

"Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan", sanoi pieni poika ja katsoi Aria anovasti silmiin. "Ja mun pitää auttaa yhtä vangittua prinsessaa, Mirabellaa".

Kun uransa alkuun juuttunut kirjailija Ari maksaa kaupassa vieraan pikkupojan karkkipussin, poika liimautuu häneen. Voisiko Ari auttaa?

Jossain toisaalla tarmokas tilanhallintasuunnittelija Paula aikoo näyttää pystyvänsä hoitamaan mahdottomankin urakan. Tytär saisi sillä aikaa työstää itsekseen pieleen menneitä asioita.

Sosiaalipäivystäjä Katrin työpöydällä pienen pojan ja tytön tarinat kohtaavat, mutta hänen ei kuulu rakastaa vierasta lasta, se olisi virkavirhe.

Mutta entä jos jossain lukkojen takana pieni tyttö oikeasti odottaa pelastamista? (takakansi)

Minusta tuntui aluksi, että jätän kesken tämän kirjan. En sen vaikean aiheen, vaan hyvin kankean alun ja sekavan hyppimisen vuoksi eri henkilöiden välillä. Ehkä henkilön nimen mainitseminen kappaleen alussa olisi tuonut jonkinlaista selkeyttä asiaan. Itse koin Markus Nummen tekstin välillä vaikeasti luettavaksi, mutta jokin siinä kuitenkin viehätti. Henkilöhahmoihin olisin kaivannut... syvyyttä. Nyt suurin osa heistä tuntui jäävän hyvin ohuiksi.

Kun olin päässyt tarinaan mukaan, kirja tuli luettua ihan huomaamatta loppuun. Se vain oli pakko lukea, vaikka välillä tuntui ettei itku ole kaukana. Pojan ja tytön tarinat ovat hyvin surullisia, mutta surullisemmaksi asian teki se tieto, että tällaista tapahtuu ihan oikeasti tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa ja Suomea. On olemassa äitejä ja isejä, jotka eivät vain välitä lapsistaan. Joille nämä lapset ovat näkymättömiä lapsia. Kovasti toivon että lastensuojeluun saataisiin enemmän resursseja, jotta edes osa näistä näkymättömistä lapsista pääsisi johonkin parempaan paikkaan.

Ehkä löytyisi joku joka välittäisi heistä. Rakastaisi heitä sellaisina kuin he ovat.