Alkuperäinen teos The Summons, ilmestynyt 2002. Suomennettu 2002, suomentaja Jorma-Veikko Sappinen. WSOY. (s. 308)

Tuomari Reuben Atleeta on rakastettu ja kunnioitettu Missisippissä Clantonissa niin ammatissaan kuin hyväntekijänä. Kuolemansairas tuomari kutsuu luokseen poikansa Rayn ja Forrestin keskustelemaan jäämistönsä hoidosta.

Ray Atlee, Virginian yliopiston oikeustieteen professori, on taas sinkku. Vaimo jätti hänet yllättäen ja meni saman tien vanhan ja paksumahaisen mutta upporikkaan miehen vaimoksi. Rayn nuorempi veli Forrest Atlee on kävelevä katastrofi, joka on pyristellyt riippuvuuksiensa verkossa jo lähes kaksikymmentä vuotta. Tuomari lahjoitti rahojaan jokaiselle joka älysi pyytää ja upotti hyväntekeväisyydeltä liikenevät rahansa Forrestin vieroitushoitoihin, kunnes lopulta katkaisi välit poikansa kanssa.

Ray saapuu Clantoniin kutsuun merkityllä hetkellä ja löytää isänsä kuolleena. Pölyn ja hämähäkinseittien valtaamassa talossa Ray penkoo paikkoja ja havaitsee pinon laatikoita. Niitä on 27. Kaikki laatikot ovat täynnä rahaa, yhteensä yli 3 miljoona dollaria käteisenä. Testamentti määrää Rayn jakamaan isän omaisuuden veljensä kanssa.

Mistä rahat ovat peräisin? Onko Ray ainoa joka tietää rahoista? Mitä hän aikoo tehdä? Pitää rahat itse vai toimia isävainajansa tahdon mukaisesti? John Grisham näyttää aidosti kiinnostuneen omantunnon kysymyksestä, joiden parissa Ray joutuu painiskelemaan. Grisham saa lukijankin pohtimaan, mitä tekisi Rayn tilantessa. (sisäkansi)

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikkei se ollutkaan loppujen lopuksi kovin syvällinen. Kyllähän sitä tuli pohdittua, mitä itse tekisi päähenkilön sijassa, mutta se sitten unohtui kun keskityin juoneen. Mielestäni Grisham osaa luoda loistavia hahmoja, joista jokainen on erillinen yksilönsä. Ainut mikä ärsytti tässä kirjassa, tuntui että kaikki olivat joten kuten tekemisissä lain kanssa eli olivat joko muuten vain töissä lakitoimistoissa, asianajajia tai tuomareita. Tämä taitaa johtua lähinnä siitä, että Grisham itse tuntee melko hyvin oikeusmaailman.

Kirjan loppu oli pirullisen yllättävä ja en voinut olla toteamatta, että ahneella on köpöinen loppu. Hieman kyllä säälitti päähenkilön kohtalo, mutta mielestäni se oli oikea ratkaisu kirjan lopulle.