Alkuperäinen teos Dance with the Devil, ilmestynyt 1990. Suomennettu 1997.

Tanssii Saatanan kanssa on tosikertomus nuoresta naisesta, Audreysta, joka eksyy Lontoon ja ihmismielen pimeälle puolelle elämän luhistuessa ympäriltä. Pian Audrey ei osaa enää arvioida, mihin suunnistaa. Saadessaan kahdelta tyylikkäältä naiselta kutsun Halloween-juhliin ja pieneen salaseuraan hän tuntee kaiken kääntyvän. Luvassa on parempaa: ystäviä ja rahaa, pääsyä oikeisiin piireihin. Mutta sitä ennen on käytävä rituaalien läpi ja vihkiydyttävä Mestarille...

Tanssii Saatanan kanssa etenee kuin taidokas elokuva. Kohtaus toisensa jälkeen se pitää lukijaa otteessaan. Audreyn tarina on varoitus niille, jotka tahtovat leikkiä tulella ja kutsu Saatanan piirileikkiin. Samalla se kertoo taistelusta todellisinta pimeyttä vastaan. (takakansi)

"Kaikkea sitä tuleekin lainattua" oli ensimmäinen ajatus, kun luin kirjaa eteen päin. Tanssii Saatanan kanssa on nimittäin melko järkyttävä kirja ja ihminen pystyy todella julmiin tekoihin. Näin ajattelin koko ajan, vaikka kirjassa toitotettiin jatkuvasti, että saatana aiheuttaa kaiken. Minä itse olen vahvasti sitä mieltä, että ihminen itse on vastuussa omista teoistaan ja on surkeaa tekosyytä syyttää kaikesta vaikkapa saatanaa. Minulle kun ei ole koskaan ollut olemassa jumalaa eikä saatanaa, joten kirja alkoi välillä hieman ärsyttämään. Pitemmän päälle kirja tuntui kirjailijan pitkältä synninpäästöltä, jotta hänen omatuntonsa olisi puhdas ja että hän saisi sielulleen rauhan.

Alkuperäinen teos Putain de silence, ilmestynyt 1998. Suomennettu 1998.

Kahdeksan vuotta sitten Philippe Vigand sai keskellä katua sairaskohtauksen ja vajosi kaksi kuukautta kestäneeseen koomaan. Hän palasi tajuihinsa, mutta diagnoosi oli ehkä kauhein mahdollinen, mikä ihmistä voi kohdata: locked-in -syndrooma. Sydän löi, keuhkot toimivat, mutta kaikki liikkeet mukaan lukien puhuminen oli mahdotonta. Ajatustoiminta oli säilynyt ennallaan.

Philippe Vigand pystyy kommunikoimaan ympäristönsä kanssa vain silmäluomiensa avulla. Syyskuussa 1995 hän alkoi kertoa tarinaansa tietokoneelle, johon oli asennettu silmien pupillien liikkeeseen reagoiva kamera.

Philippen toivoa herättävä kertomus on todellinen hymni elämälle, kuvaus hellittämättömästä taistelusta pysyä hengissä, saavuttaa edes hiven itsenäisyyttä ja löytää paikka läheisten joukossa. Kirjan jälkimmäisessä osassa Philippen vaimo Stéphane Vigand kertoo omasta näkökulmastaan seitsemän vuoden taistelusta miehensä rinnalla. Vaikka puolisoiden muistot ovat usein samoja, heidän tapansa kohdata nuo koettelemukset ova erilaisia.

Kirja kertoo uskomattomasta rohkeudesta, peräänantamattomuudesta ja rakkaudesta, joka on kantanut avioparia ja perhettä yli vaikeiden vuosien. (takakansi)

Koskaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua. Sen sai todistaa myös Philippe Vigand, joka eräänä kauniina päivänä sai todella rajun kohtauksen, joka johti täydelliseen halvaantumiseen. Kirottu hiljaisuus saikin arvostamaan elämää ja sitä, että jokaisella on elämä, jota tulee kunnioittaa - vammaisuudesta huolimatta. Kirja onkin uskomaton kertomus toivosta ja selviytymisestä, jotka tulevat lukuisten vaikeuksien kautta. Samalla sain itse voimaa omaan omaishoitajuuteen, koska Stéphane Vigand oli kertonut hyvin koskettavalla tavalla omista kokemuksistaan ja siitä, että myös hänenkin voimansa loppuvat jossain vaiheessa. Samalla heräsin myös itse siihen, että myös minä tarvitsen omia juttujani, jotka ehkä voivat tuntua toisista vähäpätöisiltä. Mutta ne ovat niitä juttuja, joita ilman ei arkea jaksa pyörrittää, kun perheeseen kuuluu vaikeasti vammainen henkilö.

Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi kaikille. Se avaa monia näköaloja ja saa ajattelemaan asioita ei pelkästään sairaan ihmisen vaan myös lähiympäristön kannalta.

Alkuperäinen teos My Year of Meats, ilmestynyt 1997. Suomennettu 1998.

Amerikkalais-japanilainen Jane saa työpaikan uuden tv-sarjan Amerikkalainen vaimoni! tuotantoryhmässä. Hän etsii ohjelman jokaista jaksoa varten tervehenkisen aitoamerikkalaisen perheen, jonka äiti valmistaa jakson huipennukseksi suussasulavan liha-aterian.

Japanissa esitettävää tv-sarjaa sponsoroi Amerikan lihateollisuus. Ohjelmaa seuraa uskollisesti kotirouva Akiko, jonka mies vastaa tv-sarjasta Japanissa ja vaatii vaimoaan valmistamaan kaikki ohjelmissa esitellyt ruoat Coca-Cola-paistista halleluja-lampaankyljyksiin.

Tv-sarja yhdistää erilaisissa ongelmissa pyristelevien Akikon ja Janen elämät. Akikolle avautuu ohjelmien kautta monien elämäntapojen ja useiden kulttuurien Amerikka. Jane kohtaa työmatkoillaan uuden rakkauden, mutta törmää myös karjatuotannon kääntöpuoleen ja sen pelottaviin vaikutuksiin.

Työpaikkansa menettämisenkin uhalla Jane päättää toimia - ja tulee samalla auttaneeksi Akikon uuteen alkuun. (sisäkansi)

Lihan oppivuosi on kirja, joka pysäyttää ja saa miettimään omia ruokailutottumuksia. Myönnän, että aloin ajattelemaan enemmän, millaista lihaa laitan suuhuni ja en voi olla miettimättä, mitä kaikkea se saattaa sisältää. Ainakin se, mitä Amerikassa on tapahtunut lihateollisuudessa - en ala spekuloimaan aiheella enempää, koska minulla ei ole siitä laajempaa tietoa -, oli oikeastaan järkyttävääkin. Naudan lihan käyttö onkin meidän taloudessa jäänyt melkein kokonaan.

Oli ilahduttavaa lukea kahdesta erilaisesta kulttuurista: amerikkalaisesta sekä japanilaisesta, jotka nivoutuivat loistavasti toisiinsa. Japanilaisesta kulttuurista olenkin lukenut enemmän ja ilahduin, miten lämminhenkisesti Ruth L. Ozeki kertoo amerikkalaisesta kulttuurista. Voisi sanoa, että kirja avasi hieman silmiäni tätä kulttuuria kohtaan.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi ja uskon että se tekee myös sinuun syvän vaikutuksen.